Pian pyssymäen parkkipaikalla, vähän ennen ilta kahdeksaa seisoo lisäkseni kolme ihmistä, joilla kaikilla on sama päämäärä. Ja joilla kaikilla on vähintään työpäivä takana. Meidän neljän lisäksi muutamaa tuntia aikaisemmin on lähtenyt viides kaveri, Ylimäen Lasse, vaeltamaan reitin takaosasta meitä vastaan. Joku voisi tiivistää näkemänsä kahteen sanaan: outoa porukkaa. Tunnistamme ja tunnustamme outoudemme ja olemme ehkä siksi onnellisempia kuin monet muut. Siksi olemme taas täällä. Hakemassa vahvoja kokemuksia.
Lähden ajatuksella, että hörppään hyvänlaisesti juomaa 30min välein ja otan samalla energiaa. Olen tehnyt myös koko retkikunnalle suunnitelman, että pudotamme reput harteilta n.7-9km välein. Tämä tuntuu hyvältä ajatukselta myös muista.
Lasse tulee meitä vastaan n.1,5km kohdalla. Hänellä takana jo reipas 18km reippailua pimeissä metsissä. Vauhti tuntuu jo 2km jälkeen mielestäni turhan reippaalta. Takanani Jarmo toteaa samalla kävelevänsä hieman hitaammin, jos olisi vetäjänä. Kehoitankin siis Jarmon veturiksi. Skitsofreenistä kyllä, mutta vauhti nousee tämän vaihdoksen myötä tuntuvasti! Koitan rauhoittaa veturin meno haluja, mutta en onnistu siinä säännöllisistä yrityksistä huolimatta. Aihe kulahtaa ja annan olla - mikäpä minä olen määräämään, jos kerran siltä tuntuu. Silti minua komiikan ystävänä ei voi olla huvittamatta Jarmon huikea poljenta. Siinä oli menemisen meininkiä, rohkeutta, intohimoa ja ennen kaikkea neitseellisyyttä.
Ensimmäinen reppujen alas laskeminen n.9,5km kohdalla Kivihautakankaan metsäautotiellä. Lasse nousee tottuneen näköisesti tielle, samoin Anne. Nämä ovat liikkuneet ennenkin metsissä - sen näkee. Jarmolla kuulostaa olevan selkä märkänä, joka on nähdyn vauhdin perusteella helppo uskoa. Jarmo kertoo, ettei ole "uskaltanut" hiljentää, ettei tuu kylmä hien kuivatessa. Toteamme Annen kanssa, että kyllä se vauhti hiljenee jossain vaiheessa - halusi tai ei, matkaa on jäljellä melkein 50km kilsaa vielä. Janne toteaa omaan tyyliinsä: -"nyt oli jo kaikki pelissä". Sanoisin: Leno -show.
Jatketaan matkaa. Tunnelmaa värittää hyvä huumori ja iloinen meininki. Jutun sorina täyttää sievinsydänmaat. Otsalamppujen valot muodostavat oman näytelmän, jota valvoo aavemaisen hienosti laskeutuva halloweenyön kuu. Kaunis oranssikeltainen tausta. Synkkä metsä. Eri kuuloisia hengityksiä, narsketta ja monenmoista ääntä. Lähestymme Pesänevaa, jota ennen on Lahnaoja. Jo Vinnurvan seudulla huomasimme vedenpinnan olevan ennätyskorkeudella. Jännyydellä odotimme, miten paljon vedenpinta olisi noussut suolla...
Vesi oli noussut suon laidoilta todella paljon. Henkilökohtaisesti en ollut kokenut moista tuolla suolla. Varsinkin suon eteläpäässä meni ihan kahlaamiseksi, jossa ois ollu jopa kellukkeet aiheelliset. Suo vaikutti ottavan erityisesti Jannella voimille. Lasse ja Anne menivät huomaamattomasti. Jarmon riskinnäköinen askellus jatkui suonkin jälkeen. Se alkoi herättämään jo kyllä kunnioitusta, kun katsoin taakseni ja Lenon ilmettä. Yhteisretkillä, vetäjänä, tunnen aina vastuuta tarkkailla seurueen voimavaroja ja koittaa ohjata parhainpaan päin. On selvää, että näin pitkillä matkoila voi siltikin tehtävä käydä mahdottomaksi. Nytkin tunsin suurta jännyyttä siitä, saisinko nähdä kaikkien pääsevän tavoitteseen, koko reitin läpikiertoon. Tosin Lassen piti ehtiä aamu kuudeksi töihin, joten hän jätti homman sovitusti klo.24 maissa. Ei tullut pitkää yölepoa. Kova kaveri.
Pesänevantien pieni reppujen laskutauoko 4h kohdalla on päätöksessä. Lupsakkaa menoa edelleen. Hyviä juttuja. Harmi vaan, että sisällöstä ei ole tarkkoja muistikuvia. Lähestytään 20km. Jarmo alkaa hieman hermostua reitin mutkikkuuteen. Pimeässä muutaman metrin yli kävely merkin ohi voi näyttää isolta mutkalta reitissä. Valoisalla reitti näyttää erilaiselta, myös suoremmalta. Hetken kuluttua 5h takana. Jarmo näyttää yhtäkkiä huonovoimaiselta. Kädet nojaa polviin. Mies vakuuttaa, että ei ole mitään hätää, mutta me kehoitamme nyt hellittämään. Ero 5h takaiseen habitukseen on ilmeinen. Jatkamme matkaa, hiljalleen.
Jonossa alkaa esiintymään 20km jälkeen jonkun verran haitariliikettä. Välillä pysähdymme odottamaan. Jarmolla näyttää nyt olevan todella tiukkaa. 22km kohdalla saavumme suon laitaa edeltäviin ojarykelmiin, joissa vesi on noussut katastrofaalisen paljon. Menen edellä jotenkin selkäytimestä n.4m leveiden ojien yli jotenkin vain puita hyväksi käyttäen. Muut jäävät ojien toiselle puolelle. Tilanne on vakava. Nyt voi käydä pahasti. Ojat ovat myös merkillisen syviä. Tulva-alueen ylitys. Pahus, Anne mulahtaa pahasti ja koko alakerta kastuu. Pakkasta on n.-7. Annen jalat alkavat jäätyä. Annen kenkät ovat jäätyneet lisäksi housuihin kiinni. Ei tuntoa jalkapohjissa. Anne joutuu soittamaan kyydin n.24km kohdalla. Samalla myös Jarmo heittää henkisen pyyhkeen kehään.
Kävelemme lämpimiksemme Syyryyn. Reilu 7h kuitenkin. Dramatiikkaa. Silti kunnioitan noitakin suorituksia. Annella loppui homma huonoon tuuriin, Jarmolla kokemattomuuteen. Molemmat suoriutuvat vielä joskus reitistä, Anne kenties piankin. Paranemista Annelle ja toipumista Jarmolle! On jo suurta rohkeutta pelkästään, kun lähtee yrittämään. Ei ole pikkujuttu kävellä pimeässä, märässä, osin tulvaisessa maastossa yli 7h ja 26km... Minun ja Janne matka jatkui siis kahden.
Maasto Syyryn ja Vähä-Juurikan välillä on silmiin katsovaa. Siellä punnitaan. Niin nytkin. Menemme tasaisesti. Otan vetovastuun. Tulemma taas yhdelle ojan ylitykselle. Suhteellisen normaalinlevyinen, mutta syvä oja. Jäinen tukki siltana. Menen ensin yli. Janne tulee perässäni ja luiskahtaa lantiota myöden ojaan. Jannen silmämunat hyppäävät lähes syliini. Janne ottaa heti kumpparit jalasta ja kaataa veden pois. Matkaa nuotiolle n.7-8km. Päätämme yrittää kuivattaa tilannetta nuotiolla. Nyt liikkeelle, muuten jäädytään!
Kerron Jannelle, että Mäyränpesäkankailla ja Laihokankailla on reitti paikoin mutkikas ja saamme olla tarkkana. Samalla olemme myös lähinnä valvomisesta väsyneitä ja vaivumme välillä ajatuksiin. Niinpä tuolla kivisillä, maastoltaan hyvin identtisen näköisillä kankailla käy pari kertaa hassusti. Huomaamme yhtä-äkkiä, ettei merkkejä näykkään. Löydämme taas merkin, mutta joudumme pyörimään ja etsimään sitä melkoisesti. Kivikko näyttää hyvin samanlaiselta molempiin suuntiin. Arvomme suuntaa. Sitten tulee tunne, että ei, täältä me tultiin. Varmistetaan asia vielä topo-kartalta ja oletus osui oikeaan ja käännämme kursin oikeaan. Vaistot siis toimivat, ainakin vielä. Samalla osoitus taas pimeän liikkumisen vaativuudesta.
7km matka Syyrystä Iso-Juurikkajärven penkalle tuntuu kestävän ikuisuuden. Siellä tiedämme alkavan noin 5km helpon osuuden ja ennen kaikkea järven toisen pään loppupäässä on laavu, jonne pääsyä odotamme. Juurikkajärven penkka on avoin ja siellä käy hienoinen tuulen vire. Meillä on sangen märät vaatteet ja palelemme. 4km matka laavulle on pitkä. Kestää myös aikansa ennen kuin saamme tulen ja sen lämmittämään itseämme. Teemme huoltoa ja paistamme makkarat. Ennen kaikkea kuitenkin hytisemme alusta loppuun asti nuotiolla.
Kuitenkin nuotiolta lähtiessämme lämpö palaa n.2km taivalluksen jälkeen ja riemunhuudot täyttävät taas metsän. Yli vuorokausi yhtämittaista valvomista monenlaisin haastein alkaa näkymään. Huoli on myös aina kaverista ja samalla ei itsekään ole kovinkaan kaksisissa voimissa.
Lahnajärven ja erityisesti lahnaojan seutu on kuin tulva veden täyttämä pelto. Ei ole vaihtoehtoja on vain nöyryttävä vielä kerran kahlaamaan - ja perusteellisesti. Toki tämä ei tule olemaan edes viimeinen kahlauspaikka, tiedämme senkin.
11,5km maaliin. On kaksi isoa funktiota. Toinen on loppuvan matkan tuoma toive ja toinen on äärimmäisyyksiin mennyt moniulotteinen fyysinen rasitus. Kaksi ihmisraunioita soluttautuu taas tien yli metsään. Matka käy kohti Pyssymäkeä. Jokainen kilometri kestää todella pitkään. Harhat ja illuusiot lisääntyvät. Hirviä, karhuja, mitä milloinkin... Janne: -"Katohan, täällähän on keltainen pikkuauto, geokätkö tai sitten se on näitä meidän juttuja"... En koskaan katsonut tuota autoa, en jaksanut käydä katsomassa, sillä halusin vain eteenpäin.
Teljonlammmella Janne kysyy lammen nimeä. Sanoessani lammen nimen katson Jannea. Ohi meni, Janne katsoo jonnekin muualle. Ystävä näyttää kyllä todellakin ihmisrauniolta, jos kohta itsekin. Kuljemme välillä kuin narssiin vaipuneina. Kumpikaan ei puhu pitkään aikaan mitään. Puhekoneetkin hiljenevät joskus. I-SR2014 -reitti osaa laittaa kulkija nöyräksi. Ajoittain meistä tuntuu kuin meitä olisi useampikin. Meille myös puhutaan. Samalla emme osaa kertoa mistä, kuka tai miten. Tämä on nyt jo todella sekavaa. Koimme pääsevämme tällä yhtälöllä erityisempään tilaan kuin #lihr100h juoksussa syyskuussa.
Saavumme jo perhereitti-osioon. Reitillä alkaa näkymään muitakin ihimisiä - siis oikeasti. Vielä kerran kahlaamme reitin murheenkryynin läpi, Vinnurvaojan laidan. En ole löytänyt vielä yhtään reitinkiertäjää, joka ei haluaisi reitin siirtoa ojan toiselle, lähes kuivalle puolen. Järjetön usean sadanmetrin mittaisen mutaisen veden kahluu on takana. Matkaa perille 4km. Soittelen kotiin tulostani. Järjestelen lapsenhoito juttuja. Alan siis laskeutua viimeisillä voimillani myös kohti siviilisaatiota.
Viimeiset kilometrit menevät aika hyvin. Jannella naksahtaa polvi 200m ennen maalia, mutta hammasta purren hänkin näkee lähtö -ja maalialueen tulevan eteen. Jannesta tulee reitin historian viides FINISHER, eli koko reitin yhdellä kertaa läpäissyt ihminen. Onnittelut! Täältä voi katsoa mm. tuota listaa. Tässä dataa ja kartta-aineistoa reitin kierrosta.
VIDEO HALLOWEEN VAELLUKSESTA
Onni Vähäaho, Nivalassa ja Olkkosentiellä 2.11.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti