Pimeällä voi joskus tuntea hennon tuuppaisun. Menneet veljet voivat joskus auttaa. Sydänmaalla ei ole pahuutta vaan auttavaa hyvyyttä. Mikään ei ole ikuista ja sydänmaa on jättänyt taakseen paljon legendaarisia kulkijoita, sekä heidän mukana valtaisan määrän tarinoita. Sydänmaa on ikään kuin saanut luonteensa edesmenneistä kulkijoista.
Muistoissa alkukesän vehreys ja kaino yskäisy, jota seuraa kokenut, hyväntahtoinen ja keskittynyt irvistys rykäisyn kera. Muutama ystävällinen, mutta painokas sana ja kumisaappaisiin sonnustautunut mestari katoaa hakkuualueen laidan oksien katveeseen kuin kauris konsanaan huomaamatta. Yksin. Hiljaa. Ja nyt jo lopullisesti. Sydänmaassa on hienoa taikaa, historiaa.
Jos katsot tai olet katsonut sydänmaan mestareiden kasvoja, paistaa heistä kaikista sama ilo ja elämän arvostus. Sympaattisia ja vakaita henkilöitä. Olen kuullut 70-luvun mestarisuunnistajan juosseen Kokkola-Kajaanitien kupeesta läpi soiden ja kankaiden Syyryyn ja takaisin viiteen tuntiin. Maailmanmestariakin Jukolan viestissä ahdistellut paikallinen kuntohirmu on tehnyt mittaamattoman ennätyksen aikanaan. Minuutteja ja sekuntteja ei tuolloin ole välttämättä laskettu, mutta viiteen tuntiin. Jaakko Eskelisen Pyssymäen 57km polkujuoksuennätys (kutakuinkin sama matka) on 5h 16min. Mestari ja mestari. Linjassa on.
Jos tunnette historiaa niin miettikää heidän (*=jo poissa) kasvojen perusolemuksen yhtäläisyyttä: *Vähäsöyringin Ellu, *Hosionahon Eino, *Hautamäen Topi, Koutosen Pentti tai Haikaran Matti. Nauravat, hyväntahtoiset kasvot, jotka ovat kulkeneet enemmän sydänmailla kuin kukaan osaa arvata. Noiden mestareiden jäljillä nyt olemme olleet ja sitä tietä jatkamme. Iloista vaellus kevättä kaikille!
Onni Vähäaho, Nivalassa 7.4.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti