Käynnistän kellon. Apina istuu hyvin vartaloni ympärille ja saan pian juonesta kiinni. Vasen ja oikea. Tätä toistetaan. Tänään todella kevyesti. Juostaan sitten joskus. Nyt retkeillään, hölkätään ja kävellään. Otetaan kuvia ja videoita, josta kooste tekstin lopussa.
Pari kilsaa mennyt. Tuntuu, että jalat liikkuu betoniporsaan alla. Olo on lievästi sanottuna robottimainen. Askel on matala. Täytyy keskittyä ettei kompastu. Reitillä on paljon kiviä ja juuria - ja muutakin. Mitä, se selvinnee myöhemmin. Eka kävelypätkä. Kuudentoista minuutin välein on kello piippaamassa. Oikean jalan takareittä on kiristänyt jo pari-kolme viikkoa. Se pitää askeleen suppeana. No jospa se menee.
Pian Lintulassa ja kaukana sivilisaatiosta. Jos minulla ei ollut tänne tullessa koronaa, ei sitä varmasti tule seuraavan seitsemän tunnin aikanakaan. Täällä olen turvassa. Näin haluan uskoa. Vaihtelevaa on reitti. Välillä on lunta paljonkin, välillä ei ole ollenkaan. Vielä polku kuitenkin kantaa, sillä 36km edestä reittiä on kuljettu viime päivinä myös läskipyörillä. Nyt alkaa olemaan viimeiset päivät sille. Vieläkö joku ehtii?
Kiersin kolme päivää aiemmin 36km reitin. Kävin siis Pesänevantiellä ja sieltä sitten takas päin. Nyt koko setti, mutta vain kerran. 57km työn alla. Riekko parvi lehahtaa lentoon. Komean valkoisia, hieman ruskeita pisteitä. Vai ovatko mustia? En tiedä. Täytyy googlettaa. Tai sitten vain unohtaa. Äkkiä jalka takertuu ohuelta näyttävään pajuun. Pakkanen on puristanut pajun molemmat päät tiukasti hankeen kiinni. Täällä on luonnon omia ansoja. Luontokin osaa pyydystää, mutta en antaudu saaliiksi. Tämä ansaan tarttuminen toistuu muutamia kertoja myöhemminkin tällä retkellä.
Raskasta ja hidasta, vaikka toki vain tyhjäkäynnillä menenkin. Onko tämä kaikki repun painon tekemää? Pari tuntia on mennyt. Takaosassa alkaa koskematon osuus. Arvaamatonta. Välillä on kantohanki ja millä tahansa askeleella uppoaa puoleen sääreen. Hankala, kun ei tiedä seuraava askelta, on vain otettava se vastaan. Kuluttaa. Keskisyke silti edelleen 121.
Varjolankankaan seutu ottaa aikansa ennen kuin siitä pääsee ohi. Sieltä löyty munahankikin. Edelleen kiristää sieltä oikealta takaa. Saan kiskottua itseni hangen pinnalle. Puistelen hieman vaatteita enimmistä lumista ja niistän. Jatkan matkaa. Syyryssä ystäväni Keijo on piirtänyt piristyksekseni iloisen hymyn kuvan. Kiitos. Piristi. Hymyssä suin jatkoin kohti Syyryn kämpän ohitusta, jossa olikin paljon populaa pihalla. Huikkasin tervehdyksen ja vedin vähän vetävämmällä askeleella ohi - ihan piruuttani. Heti mutkan takana tietysti kävelin, söin ja join.
Puolivälissä. 3h46min. Raskasta pätkää. Enempi upottavia paikkoja. Kohta helpottaa, uskon. Ja niin helpotti, kun pääsi Iso-Juurikan penkalle. Siellä oli oikeastaan koko kuuden kilometrin Juurikan ohitus aika hyvää polkua - paitsi yksi munahankikohta ja yksi pummi, kun lähdin paasinlinjalla hetken juokseen vahingossa kelkkareittiä. No ehkä 100 metriä extraa tuli siinä.
Paluupuolella Pesänevan molemmin puolin on uuttaa hakkuu-aluetta, mutta suon yli oli hyvä juosta. Parempi kuin kesällä, sillä nyt se on jäässä. Vajaa kuusi tuntia retkihölkkää takana. Vielä pitää kotva jaksaa. Jännästi takareisi on jossain kohtaa antautunut tai sitten turtunut. Se helpotti askelta. Siitä iloisena hyppäsin Ellulan kohdallakin ison kiven ottaen vastaan pelkästään oikealla jalalla. Eikä sattunut. Jee!
Munalankaaren laavulla on porukkaa paljon. Näytti olevan yksi perhe, joten hyväksytään turvavälin puuttuminen. Nyt on kova pitää se kaksi metriä, mutta se kannattaa. Nyt kannattaa yrittää tosissaan välttää ihmiskontakteja. Harkitkaa liikkeitä ja kyläilyjä esimerkiksi. Kyllä sitä sitten syksyllä ehtii. Tästä kirjoitinkin sunnuntai-aamuna omaan blogiini jotain.
Reilu kilsa perille. Tuomo yllättää ottamalla minut vastaan tervehtimällä ja kuvaten. Vähintään metrin turvaväli toteutuu. Lopulta perillä. 7h 31min. Eli toinen puolisko meni jopa minuutin nopeammin. Harvinainen negatiivinen splitti siis.
Lopuksi kuvia reitiltä ja video.
Onni Vähäaho, Nivalassa 22.3.2020
