Kesäkengät ja talvi. Onko se mahdollista? Sievin sydänmailla on jo lunta. Sinne matkan täytyy käydä, jos alottaa matkan Pyssymäeltä ja suuntaa kengät kohti Iso-Sydänmaanreittiä. Jaloissa sentään vedenpitävät sukat. Muistot palaavat. Viime vuonna nekään ei meinanneet pelastaa. Nollassa on mittari ja lunta kaunoo. Ojat on täynnä vettä. Se tietää, ettei maa vedä nyt vettä. Tämä tietää veden nousemista polkujen päälle.
Alussa on märkää. Heti kastuu - ja on kylmä. Mitä pitäisi ajatella? Kilsa tultu ja on kylmä jaloilla. Ehkä 57km jäljellä. Olen kuitenkin liikkeellä juosten, joten jalkaterät lämpiävät ennen kuin ajatuksissa päädyn pidemmälle.
Talvella ei voi viedä juomapulloja tienvarsiin avuksi vaan kaikki täytyy kantaa mukana. Jo ennestään raamikkaaseen ruhoon liimautuu noin 5kg lisäpainoa pelkästään selvitäkseen reissun nesteen ja eväiden puolesta. Voi kokeilla.
Lintula 8km. Alkulämmöt on otettu. Märkää ja kuivaa. Tätähän tämä on. Kostean jälkeen on kuivaa ja toisinpäin. Nyt ei tarvi hätistellä paarmoja. Reitti tarjoaa matkaa syvälle itseen. Sitä mitä jokainen tarvii. Halu tietää mitä tehdä seuraavaksi elämässä. Vai onko nyt hyvä? Liikkumisen psyykkisestä hyvästä puhutaan aina vain liian vähän.
Pesäneva. Joko useimmat tippuvat kyytiltä? Ollaan noin 14km päässä Pyssymäeltä. Ja on märkää. Jalkoja paleltaa taas. Tulee hetkellinen epäusko sisällä. Se on osa sitä rehellisyyttä itseä kohtaan, jota sydänmaa tarjoaa ja antaa. Ja sitä ihmiset hakevat. Jokainen haluaisi tietää vähän enemmän itsestään tässä sykkivässä nykymaailmassa. Apu on lähempänä kuin arvaammekaan. Tuolla missä on korkeita puita ja osin pelonsekaista epätietoisuutta. Ei siellä ole susia tai karhuja, ne pelkäävätä meitä, siellä on vain omat ajatukset, niitä joita etsimme. Vastaukset itsellemme.
Taas lämpenee. Juoksen taas. Ihan niin kuin en olisi juossutkaan. Tuntuu sisällä hyvälle. Ehkä kaksi tuntia ja vajaa 16 kilsaa. Sulia soita välissä. Jos joku laskee. Sydänmailla harva laskeee. Tuntuu kuin olisin lähtenyt tähän viikkon vasta tänään tiistaina, vaikka edellisenä päivänä juoksin 45 kilometriä alle vain väsyttääkseni vähän jalkoja. Metso - kuinka kaunis eläin. Ehkä saan anteeksi, jos menen tästä vain aivan hiljaa?
Kolme tuntia takana ja olen taas suolla. Niitä täällä riittää. Tutut saarekkeet. Syvällä tyytyväisyys omasta terveydestä. Täällä saa vastauksia nykyiseen ja tulevaan. Mihin uskot, mihin olet tyytyväinen, mitä kaipaat. Vasen ja oikea, se on oikeasti niin helppoa. Toki ensin pitää vähän harjoitella. Ja siihenkin pitää harjoitella, että jaksaa harjoitella. Ehkä voin kertoa sinulle joskus lisää?
Syyry. Lähes puoliväli. Eteläisin piste. Maansydämenjärven leirintäkeskus lähes kuuloetäisyydellä. Tänne on monen retki päättynyt. Suot, ojat ja kalliot syöneet uskon seuraavasta askeleesta. Se on niin yksinkertaista. Niin on käynyt itsellenikin. Niin sivilisaatiossa kuin reitilläkin vain nöyryys vie päämäärään. Hetken voi mahtailla, mutta se on sittenkin vain ohikiitävää.
33kilsaa takana ja saavun Iso-Juurikan penkalle. Jalka on kevyt. Täällä punnitaan nainen ja mies vai pitäisikö nykyään sanoa henkilö. Tässä kohtaa muistelen Pyssymäki Extreme Polkujuoksussa onnistuneita. On se aika moinen matka onnistua. Lakkia päästä.
Pykyn autiotupa jää taakse. Saavun leveälle ojalle, jossa siltapuut ovat veden alla. Nauru ei pääse siitä vaan siitä, että ironisesti sillan takana on 15m lisää kahlaamista. Tämä on nyt tätä. Täytyy jaksaa yli kaiken vetelän ja mudan, jota nyt on ollut ennätyspaljon. Olen kiertämässä tätä reittiä nyt 24 kertaa.
Jalka on kivan kevyt. Olenko kunnossa? Liian aikaista pohtia moista. Jokainen yksityiskohta reitillä saa jälleen tapaamisen riemuni osakseen. Tämä juurtuu aika pian. Minulla on ystävä, joka ei ole monestikaan kiertänyt reittiä, mutta kuvamuisti on uskomaton. Täällä on aikaa muistaa ja ajatella - elää ja hengittää. Tämä on voimaantumista varten.
Pesäneva paluupuolella ei ole enää lastenleikkiä. Suo sinällänsä ei ole kuoliopiste, mutta sitä seuraava lahnaojan kahluu viimeistelee takuulla viimeisetkin tempoilut. Jalkaterät käyvät yhä kylmemmäksi ja silmämunat pullistuu. Uho on viimeinen ominaisuus täällä. Siitä ei ole mitään apua. Sensijaan vilkkaat jalat auttavat.
Onneksi omat jalat ovat tänään virkeät ja nostettu vauhti tuo nopeasti eloa jalkateriin. Varpaat pelastuu. Jos joku ei tiedä, viime talvena rima meinasi tipahtaa. Kolme plastikkakirurgia pohti varpaiteni tulevaisuutta. Yhä kymmeneen iltoisin päästään. Se on hyvä näin.
Loppu 12 kilsaa oli kosmetiikkaa. Aina se ei ole ollut niin. Siitä käy kiittäminen mm. tämän vaellusreitin. Se juttu ei ole olla toista parempi vaan ottaa itsestään selvää.
Ultrapolkujuoksija, Onni Vähäaho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti